Instagram-kirjat huhtikuu 2023
Mestarietsivä Peppunen rakastuu on jo yhdestoista osa suosittua japanilaissarjaa, jonka pääosassa on piereskelevä, huippuälykäs takapuoli.
Nimestään huolimatta uusin osa ei tihku romantiikkaa, vaan on aika perinteinen Peppus-mysteeri. Ensimmäisessä tarinassa selviää, miksi Peppunen punastelee Onnenkissan kahvilan uuden työntekijän, Bella Vadelman, läsnäollessa. Toisessa tarinassa Onnenkissan toinen tarjoilija, Tiuku, saa uhkauskirjeen, jonka lähettäjän Peppunen selvittää. Lyhyiden arvoitusten lisäksi kirjassa on edellisten osien tapaan aivopähkinöitä (tai oikeastaan -peppuja) lukijan ratkottavaksi.Omat lapseni eivät oikein innostuneet tästä uusimmasta osasta. Voi olla, että he ovat kasvaneet pöräyttelevän pyllyetsivän ohi tai sitten nämä mysteerit eivät olleet niin kiinnostavia kuin aiemmat. Luulenpa, että 5-7-vuotiaat saavat Mestarietsivä Peppusen seikkailuista eniten irti.
Kun Vilma saa oman vuokrahevosen, Kapun, hän on aluksi tosi innoissaan. Kapu on vauhdikas ja kaunis puoliveriruuna, jonka kanssa on ihana ratsastaa. Vilmalla on kuitenkin epävarma olo omista kyvyistään, mikä luo varjon tallilla käymiselle. Lisäksi Ennin kanssa on välillä vähän outoa ja vanha ihastus, Miro, pyörii ajatuksissa häiritsevän paljon.
Ohjat solmussa oli yhtä aidon tuntuinen varhaisnuortenkirja kuin Maneesin laidalla. Varsinkin asiantuntevaa hevossisältöä oli ilo lukea. En ole aiemmin oikein tajunnutkaan, miten erilaisia hevosten luonteet voivat olla.
- rairuohon tarmokas kasteleminen suihkepullolla
- virpominen ja suklaamunat
- muurahaisten bongailu keväällä
- halu saada nallevitamiineja
- eteisen kenkähyllyn järjestäminen.
Juuri nämä pienet mutta lapselle niin merkitykselliset arkiset asiat, eri vuodenaikojen mukanaan tuomat rutiinit sekä hiiriperheen omat mutta meillekin tunnistettavat juhlaperinteet tekevät tästä sarjasta niin täydellisen. Tällä kertaa mukana oli vähän huoltakin, kun Hiirun ukki joutui sairaalaan, ja Hiiru meni äitinsä kanssa ukkia katsomaan. Yhteinen asia tämäkin Hiirulla ja kuopuksella.
Pikku hiiri ja hiirenkorvat (Tammi 2023) on sarjan yhdeksäs osa. Lisäksi Hiirusta kerrotaan Pikku hiiren satulippaassa ja Pikku hiiri opintiellä -pahvikirjassa.
Suosittelen tätä sarjaa kaikille pikkulapsiperheille!
Tässä oli taas sellainen kirja, joka kuulemma "Ei missään nimessä koskaan voisi kiinnostaa lapsiani mitenkään". Ja kun kuitenkin valitsin Hirviönmetsästyksen oppaan aloittelijoille (Kumma 2023) omalla vuorollani iltasaduksi, kirjan jännittävä ja hauska juoni nappasi molemmat lapset saman tien otteeseensa.
Päähenkilö Jack on heiveröinen lapsi, jonka elämää varjostaa äidin kuolema ja isän ylisuojeleva asenne. Yhtäkkiä isä katoaa, ja kutsumatta kylään tullut, ventovieras Prudence-täti on ilkeä nillittäjä. Tädin häijyydestä huolimatta Jack pelastaa tämän puutarhaan ilmestyneen jätin kynsistä. Samalla hän tempautuu mukaan hurjaan seikkailuun, kun Tumppi-niminen, polvenkorkuinen hirviönmetsästäjä puijaa Jackin mukaansa hirviöitä pyydystämään. Heidän on pelastettava kokonainen jättien ympäröimä kylä.
Näin Ian Markin tyylissä paljon vaikutteita Roald Dahlin tarinoista, kuten esimerkiksi Isosta kiltistä jätistä. Myös David Walliams ja Lemony Snicket tulivat mieleen, erityisesti kirjan ärsyttävissä, muka-nokkelissa alaviitteissä*. En lukenut puoliakaan niistä ääneen, koska ne sekoittivat rytmiä. En usko, että itsenäisesti kirjaa lukeva lapsikaan nauttisi siitä, että katseen pitää vähän väliä hakeutua sivun alareunaan. Muuten teksti oli aika helppolukuista, vaikka brittikirjoille tyypillistä FONTTIKIKKAILUA oli Aivan Liikaa. Tarinassa oli paljon oikeasti hauskoja ja sanaleikeillä yllättäviä kohtia, jotka Noora Niemelän hyvän suomennoksen ansiosta upposivat aikuiseenkin. Eniten oli kuitenkin ns. halpaa huumoria, jolle lapset eivät lämmenneet. Louis Ghibaultin kuvitus ei ollut meidän makuumme (joka ei ole millään tavalla asiantunteva maku, toim. huom. vaan hyvin fiilispohjainen).
Kokonaisuutena Hirviönmetsästyksen opas aloittelijoille oli kuitenkin viihdyttävä ja sopivasti koukkuja sisältävä seikkailu. Jatkoakin taitaa olla luvassa. Kirja sopii parhaiten n. 6-10-vuotiaille (sillä varoituksella, että kirjassa puhutaan ihmisten syömisestä aika paljon).
Lopussa oli hauska testi!
*joita oli melkein joka sivulla.
Näiden satupiirtelykirjojen idea on aivan ihana: aikuinen lukee lorua ja juoksuttaa samalla sormiaan lapsen iholla (tai sivelee, painelee, koputtelee - kirjoissa on paljon erilaisia tapoja piirtää iholle). Kosketus mukailee lorun tapahtumia, mutta aika ilmavasti. Tärkeintä on yhteinen hetki, kosketus ja mielikuvituksen ilo.
Tällä viikolla vietetään lukuviikkoa, jonka teemana on lukemisen monet muodot. Siispä esittelen tämän hurmaavasti kuvitetun toiminnallista tarinankerrontaa hyödyntävän lorukirjan. Pilvilaivan aiheet kumpuavat kivasta arjesta, ja tällä kertaa mukana on myös jumppatuokio-ohjeita.
Sarjan uusin osa (ei kuvassa) on alkuvuodesta julkaistu Pipot ja rangaistus. Tällä kertaa Koiramies päihittää ex-pahis Paha-Peten edelleen pahan isoisän...(tiesi lapseni kertoa. Pipoja hän ei osannut tarinaan liittää, ja voinkin kuvitella, että suomentajalla on ollut miettimistä nimessä. Koiramies-kirjojen nimet perustuvat klassikoihin; Pipot ja rangaistus -kirjan englanninkielinen nimi on Dog Man Grime and Punishment.)
Seuraa tunnustus: meillä luetaan runoja vain vähän. Itse en lue runoja oikeastaan ollenkaan, nuorempana luin sitäkin enemmän. (Ja totta kai muina pieninä runotyttöinä raapustin runoja itsekin vihkokaupalla.) Lapsille olen riimitellyt ja lorutellut suurin piirtein jo synnärillä, ja meiltä löytyy useampi loru- ja runokirja, mutta jossain vaiheessa viime vuosina runous on tipahtanut kyydistä.
Oli synkkä ja myrskyinen yö (no ei ollut) kun löysin kaapin perukoilta vanhan Pikku Pegasoksen. Omatuntoni muistutti minua oitis siitä, että lapseni kasvavat kuin pellossa ilman altistusta runoudelle. Niinpä huijasin heidät runouden pariin seuraavalla ovelalla konstilla: haastoin heitä lukemaan Pikku Pegasoksen runoja toisilleen ääneen ja kisaamaan siitä, kumman pokka pitää. No eihän se pitänyt kummallakaan, koska mikä tahansa naurattaa silloin kuin ei pitäisi. Mutta lapset kuitenkin lukivat monta runoa ja innostuivat niistä niin paljon, että kirjoittivat runoja itsekin parina iltana.
Nuku hyvin Kullanmuru riemastuttaa hassuttelevalla
juonellaan. Tässä tarinassa se ei olekaan lapsi, joka viivyttelee
nukkumaanmenoa, vaan juuri ne tyypit, jotka yleensä patistavat
laittamaan pään tyynyyn.
Kullanmurun hyvää tarkoittavat
vanhemmat keksivät tämän tästä jonkin uuden tavan häiritä lapsensa
nukahtamista. Lopulta Kullanmurulla menee hermot ja hän käy komentamassa
äidin ja isän sänkyyn.
Tällaiset nurinkuriset kertomukset
upposivat omiin lapsiini hyvin, kun he olivat pienempiä. Pelleilimme
usein kaikenlaista keskenämme: minä selitin vaikkapa iltapuuhien kulkua
miten sattuu, ja lapset korjasivat virheitäni riemastuneena äidin
hölmöydestä. Esimerkiksi näin:
"Ja sen jälkeen laitetaan ketsuppia hammasharjaan."
"Eiii! Ei ketsuppia!"
"Ai eikö? Mitä muka?"
"HAMMASTAHNAA!"
Oi niitä aikoja. Nykyään lapset lähinnä pyörittelevät silmiään, kun esitän näitä bravuureitani.
Hauskan ja raikkaan kuvakirjan on kirjoittanut Muriel Zürcher, kuvittanut Stéphane Nicolet ja suomentanut Nana Sironen.
***
Ps. Löydät kaikki kuukausikatsaukset avainsanalla Instagram.
Kommentit
Lähetä kommentti
Täällä voit kommentoida! :)