Viikon kirja: Mio, poikani Mio

Pari viikkoa sitten luimme lasten kanssa ensimmäistä kertaa Mio, poikani Mio -kirjan. Astrid Lindgrenin klassikkosatu on tarina rohkeudesta ja ystävyydestä, vaikeista valinnoista ja epäitsekkyydestä. Samalla se on jännittävä ja mukaansatempaava seikkailu vaarallisine tilanteineen, yllättävine käänteineen ja sankarillisine tekoineen.

Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa.

Mio, poikani Mio on tullut perheeseemme joululahjana ja odottanut kirjahyllyssä jo muutaman vuoden sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Kirja oli yksi oman lapsuuteni suosikeista, mutta koska muistin sen paljon jännittävämmäksi kuin mitä se nyt sitten lopulta oli, venytin kirjan lukemista lapsilleni, kunnes koin, että he ovat tarinaan valmiita. Minulla on hämärä muistikuva minun ja pikkusiskoni yhteisestä huoneesta, jossa makasin kerrossänkymme yläpedillä tätä kirjaa lukien – ja pahaa ritari Kaamoa kovasti peläten. 

Ja minä otin hänen kädestään kiinni. Mutta ei se ollutkaan käsi. Se oli rautakynsi.

Mio, poikani Mio on varmasti monelle teistä hyvin tuttu tarina, mutta tässä sen juoni pähkinänkuoressa: 9-vuotias Juhani Ville Hämäläinen asuu tylyjen kasvattivanhempiensa luona ja haaveilee samanlaisesta elämästä kuin parhaalla ystävällään Pentillä, jolla on rakastava perhe. Eräänä iltana Juhani lähtee kauppareissulle, eikä enää koskaan palaa kotiinsa Liisankadulle. Hän on päätynyt Kaukaisuuden maahan, jota hänen lempeä kuningasisänsä hallitsee. Juhani onkin prinssi Mio, ja hänen alkutaipaleensa Kaukaisuuden maassa on mitä onnellisin: vihdoinkin hänellä on rakastava isä, Pentin tilalle on löytynyt uusi hyvä ystävä Jum-Jum ja Miolla on jopa oma upea hevonen, Miramis. Pian Miolle kuitenkin selviää, että hänen on lähdettävä Autiuden maahan taistelemaan pahaa ritari Kaamoa vastaan ja yritettävä pelastaa kaikki Kaamon sieppaamat lapset, jotka on muutettu lumotuiksi linnuiksi. Matka Autiuden maahan on täynnä vaaroja ja läheltä piti -tilanteita – ja kamalia urkkijoita – ja monta kertaa Mio ja häntä uskollisesti seurannut Jum-Jum ehtivät menettää toivonsa. Loppu on kuitenkin onnellinen.

Siinä me kuljimme käsi kädessä, isäni kuningas ja minä, ja heilutimme hiukan käsiämme, ja isäni kuningas katseli minua ja naureskeli ja minä katselin häntä ja olin niin iloinen. 
- Mio, poikani Mio, sanoi isäni kuningas. Ei muuta.

Oli mielenkiintoinen kokemus lukea kirja uudestaan aikuisena! Esikoinen tempautui Mion tarinaan tapansa mukaan joka solullaan ja kuopus varmisteli, että saahan Kaamo lopussa varmasti pitkän nenän. Itse muistin tarinan pelottavammaksi ja surullisemmaksi kuin nyt aikuisen lukijan näkökulmasta koin. Pari kertaa jouduin kuitenkin sensuroimaan tekstiä lennosta; en esimerkiksi lukenut ääneen Kaamon uhkausta repiä Miolta ja Jum-Jumilta sydämiä rinnasta ja laittaa tilalle kivisydämet. 

Sinä luulit, että tästä tulisi taistelun yö, mutta sinäpä erehdyit, prinssi Mio. Tämä on nälän yö. 

Itselleni tuli muuten kirjasta vahvasti mieleen Harry Potterin tarina. Harrynhan ennustettiin kukistavan Voldemort, ja samalla tavalla Mion ennustettiin voittavan Kaamo lopullisessa hyvän ja pahan taistelussa. Sekä Voldemort että Kaamo odottivat ja pelkäsivät nuorten vastustajiensa tuloa. Heidän nimiensä ääneen lausumisella oli seurauksia.

Kun hän lausi sen nimen, tuli ilma yltympäriltä kylmäksi kuin jää. Suuri auringonkukka, joka kasvoi puutarhassa, kuihtui ja kuoli, ja moni perhonen hukkasi siipensä eikä päässyt koskaan enää lentämään.

Kuten Harrylla, myös Miolla oli näkymättömyysviitta, josta oli korvaamatonta apua. Kun Harry Potter astui jästien maailmasta velhojen maailmaan, kaikki tunsivat hänen tarinansa, vaikka Harrylle itselleen kaikki oli uutta. Myös Mion kohtalo Kaamoa vastaan nousevana prinssinä tunnettiin Kaukaisuuden maassa, vaikka Mio ei ensin itse tiennyt ennustuksesta mitään. Myös Mion ensimmäiset vuodet kasvattiperheessä tuovat mieleen Harryn lapsuuden välinpitämättömän Dursleyn perheen luona.

Oletteko te lukeneet lapsena tai lapsillenne Mio, poikani Miota?

***

Kirja: Mio, poikani Mio

Teksti: Astrid Lindgren (1955)

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Kuvitus: Ilon Wikland

Kustantaja: WSOY 2011 (19. painos)