Viikon kirja: Adalmiinan helmi









Adalmiinan helmi, Zacharias Topeliuksen ajaton tarina sydämen hyvyydestä, viehättää lapsia ja aikuisia vielä tänäkin päivänä, vaikka kertomus onkin peräisin vuodelta 1856. Vuonna 2012 tarina sai uuden, nykyaikaisemman suomennoksen, joka on miellyttävän selkeä mutta kuitenkin Topeliuksen tyylin mukainen.
Adalmiina on prinsessa, joka kastejuhlassaan saa molemmilta haltijatarkummeiltaan lahjan. Punaiselta haltijattarelta hän saa helmen, joka takaa hänelle kauneutta, viisautta ja rikkautta yllin kyllin, kunhan helmi pysyy hänen kruunussaan. Sinisen haltijattaren lahja on nöyrä sydän, jonka Adalmiina saisi vain siinä tapauksessa, että menettäisi muut lahjansa. 
Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!
Adalmiinasta kasvaa kaunis ja viisas nuori nainen, joka elää yltäkylläistä elämää. Ikävä kyllä hänestä tulee myös hyvin ylpeä ja kovasydäminen. Eräänä iltapäivänä Adalmiina karkaa linnan puutarhasta ja pysähtyy lepäämään vasta löydettyään lähteen, jonka ääressä virkistäytyä. Kumartuessaan ihailemaan veden pinnasta heijastuvaa kuvajaistaan, hänen ainutlaatuinen kruununsa helmineen päivineen tippuu ja vajoaa lähteen syvyyksiin. 
Adalmiina menettää punaisen haltijattaren suomat lahjat silmänräpäyksessä, mutta koska myös sinisen haltijattaren lupaus on pitänyt paikkansa, hän saa tilalle nöyrän, vähään tyytyväisen sydämen. Adalmiina jää asumaan metsässä tapaamansa köyhän muorin luo ja on paljon onnellisempi vaatimatonta elämää viettävänä vuohityttönä kuin oli koskaan palvottuna prinsessana. Loppujen lopuksi hän kuitenkin saa takaisin myös punaisen haltijattaren lahjat, ja tarina loppuu onnellisesti vihkimiseen.
Topeliuksen tarinoissa on ajankuvaan sopien moraalikasvatusta, mutta se ei ammu yli. Topelius on itsekin aikoinaan kritisoinut liian moraalisia satuja ja pyrkinyt luomaan mahdollisimman lapsentasoista sisältöä. Yritin kysellä kuusivuotiaamme ajatuksia Adalmiinan helmestä, josta hän sinänsä kovasti piti, mutta hän ei ollut lainkaan sillä tuulella, että olisi jaksanut antaa kirja-analyysia. Sen verran sain irti, että hänen mielestään prinsessalla oli kivempaa sen jälkeen, kun hänestä tuli köyhä ja hän sai nöyrän sydämen. Nelivuotiaan kysyessä, että mitä tarkoittaa "nöyrä sydän", esikoinen vastasi: "Nöyrä sydän on sellainen, että ajattelee enemmän muita kuin itseään ja antaa ennemmin jotain toiselle kuin ottaa itse." Viisaasti kiteytetty.
Kirjan on kuvittanut Lena Frölander-Ulf, jonka tyyli tuo kirjaan hyvin taiteellisen ja herkän tunnelman. 
Topeliuksen lastenkirjoista aikaisemmin esitelty Vattumato. 
***
Kirja: Adalmiinan Helmi (alkup. Adalminas pärla 1856)
Teksti: Zacharias Topelius
Suomentanut: Asko Sahlberg
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Kustantaja: Teos & Söderströms 2012

Kommentit

Lähetä kommentti

Täällä voit kommentoida! :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Viikon kirja: Mio, poikani Mio

Kuva
Pari viikkoa sitten luimme lasten kanssa ensimmäistä kertaa  Mio, poikani Mio  -kirjan.  Astrid Lindgrenin  klassikkosatu on tarina rohkeudesta ja ystävyydestä, vaikeista valinnoista ja epäitsekkyydestä. Samalla se on jännittävä ja mukaansatempaava seikkailu vaarallisine tilanteineen, yllättävine käänteineen ja sankarillisine tekoineen. Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa. Mio, poikani Mio  on tullut perheeseemme joululahjana ja odottanut kirjahyllyssä jo muutaman vuoden sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Kirja oli yksi oman lapsuuteni suosikeista, mutta koska muistin sen paljon jännittävämmäksi kuin mitä se nyt sitten lopulta oli, venytin kirjan lukemista lapsilleni, kunnes koin, että he ovat tarinaan valmiita. Minulla on hämärä muistikuva minun ja pikkusiskoni yhteisestä huoneesta, jossa makasin kerrossänkymme yläpedillä tätä kirjaa lukien – ja pahaa ritari Kaamoa kovasti peläten.  Ja minä otin hänen kädestään ...
Lue lisää

Vieläkö 1880-luvun Pikku Heidi kiinnostaa?

Kuva
Pikku Heidi  on yksi niistä lastenkirjallisuuden klassikoista, joita rakastin lapsena. Sain kirjan vanhemmiltani seitsemänvuotiaana, minkä huomasin etusivun omistuskirjoituksesta aloitettuani lukemaan kirjaa lapsilleni esikoisen juuri täytettyä seitsemän vuotta.  Äkäpussin maineessa olevan Alppivaarin luokse viisivuotiaana muuttaneen Heidin elämä huikeissa alppimaisemissa kiehtoi minua lapsena suunnattomasti, ja halusin lukea tarinan omille lapsilleni, vaikka molemmat suhtautuivat aluksi epäilevästi kirjan vetovoimaan. Pikku Heidi  on  Johanna Spyrin  vuonna 1880 kirjoittama satu pienestä tytöstä, joka orvoksi tultuaan varttuu ensin tätinsä hoivissa ja muuttaa sitten olosuhteiden pakosta isoisänsä luo syrjäiseen alppikylään. Heidiä kuvataan hyvin vaatimattomaksi, epäitsekkääksi ja kultaiseksi lapseksi ja hän sulattaa kaikkien ympärillään olevien sydämet. Heidi ystävystyy vuohia paimentavan, oppimattoman Vuohi-Pekan kanssa ja tulee ...
Lue lisää

Viikon kirja: Ronja ryövärintytär

Kuva
Ronja ryövärintytär   odotti pitkään kirjahyllyssämme oikeaa hetkeä tulla luetuksi. Aloitimme kirjan jo kertaalleen viime vuoden puolella, mutta silloin se tuntui lapsista vielä liian hurjalta. Pari viikkoa sitten kuin yhteisestä päätöksestä lapset kysyivät, että ruvettaisiinko nyt lukemaan  Ronjaa , ja mehän ruvettiin! Jos jostain lastenkirjasta voi käyttää sanaa väkevä, niin  Ronja ryövärintyttärestä .  Astrid Lindgrenin  klassikko on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, mutta kirja kertoo myös rohkeudesta, tasapainottelusta oikean ja väärän välillä, vanhempien rakkaudesta lapsiaan kohtaan, ennakkoluuloista ja lasten oikeudesta kulkea omia polkujaan. Mukana on myös fantastisia ja jännitystä lisääviä elementtejä ilkeiden männiäisten, julmien ajattarien ja hölmöjen kakkiaisten muodossa. Kun Ronja huusi, männiäiset lopettivat hakkaamisen. Sen sijaan Ronja kuuli jotain pahempaa. Ne olivat ryhtyneet kiipeämään kiveä ylös. Ne lähestyivä...
Lue lisää