Kuusivuotiaani lukee jo yksin – miksi olen huolissani?

Esikoinen aloittaa syksyllä eskarin. Iso asia sekin, mutta arvatkaa mitä olen tässä viime päivinä haikein mielin "murehtinut" eskariakin enemmän? Sitä, että vasta tovi sitten kuusi vuotta täyttänyt tyttäreni on nyt ruvennut lukemaan kirjoja itsenäisesti.

Opittuaan viime joulun tienoilla lukemaan, esikoinen on kyllä lukenut koko ajan paljon, mutta tähän asti vain sellaisia kirjoja, joita olemme aikaisemmin lukeneet yhdessä. Usein hän on lukenut kirjaa omaan tahtiin samaan aikaan, kun se on ollut meillä muutenkin lukuvuorossa.

Mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, hän luki alusta loppuun kirjan, jota minä en ollut lukenut hänelle ollenkaan. Kyseessä oli alakouluikäisille suunnattu kirja Pelokas pikku Nöpö, joka kertoo arasta kissanpennusta. Esikoinen sai kirjan syntymäpäivälahjaksi ja alkoi lukea sitä saman tien. Viikon päästä hän sitten ilmoitti tyytyväisenä, että "No niin! Valmis!" ja kertoi aloittavansa kirjan pian alusta.



Minä menin tästä jotenkin pois tolaltani. Totta kai olen valtavan ylpeä lapsestani, joka näin pienenä lukee itse kirjoja, mutta en olisi minä, jos en kokisi tästä itsenäistymisaskeleesta haikeuttakin. Yhteiset lukuhetket ovat minulle ja lapsilleni yksi mieluisimmista tavoista viettää aikaa. Vaikka tiedän, että luen jatkossakin paljon ääneen esikoiselle, en voi olla tuntematta pientä kohta-äitiä-ei-tarvita-enää-mihinkään -vihlaisua rinnassani.
 

Pienen lapsen itsenäisiin lukuhetkiin liittyy myös eräs huolenaihe, josta en ole varma, meneekö se ylisuojelemisen, liiallisen kontrolloinnin vai ihan aiheellisen huolen puolelle: en pysty enää täysin valvomaan sitä sisältöä, jolle lapseni altistuu. Tämänikäisille lapsille suunnatuista kirjoista mitään traumatisoivia elementtejä tuskin löytyy, ellei kirja ole joku ikivanha kirpparilöytö, mutta en halua esikoisen lukevan esimerkiksi kuolemasta ilman, että olen itse auttamassa häntä aiheen käsittelyssä.
Mielessäni siintää seuraavanlainen kauhuskenaario: lapsi valitsee kirjastosta kirjan vieraalta kirjailijalta. Olen selaillut kirjaa sieltä täältä ja todennut sen sopivan eskari-ikäiselle. Kirjassa on kuitenkin joku karmea kohta; kuolemaa, väkivaltaa, kiusaamista tai jotain muuta ahdistavaa sisältöä, joka jäi minulta huomaamatta ja joka sitten jää vaivaamaan empaattista esikoista, mutta josta hän ei halua tai uskalla kysyä.



Melkoisen tunne- ja ajatusryöpyn käynnisti tuo lapseni ilmoitus kirjan lukemisesta itse. Samaan aikaan olen kuitenkin valtavan innoissani lapsen puolesta. Tästä se nyt lähtee. Uteliaan ja itsenäisen uuden lukijan matka.

Minnehän tie vie? Ja mikä on minun tehtäväni tällä matkalla?